Pallontallaajat.net
Valikko

Kohti puolituntematonta

20.- 21.11.2010
INTRO

Lauantaina koitti vihdoin päivä, jota oli pitkään odotettu ja jännitetty. Tarkoitukseni oli lentää Rovaniemeltä Helsinkiin koneella, jolle äitini ja veljeni kävivät minut saattamassa. Isäni olin hyvästellyt jo edellisenä päivänä ja kaikki kaverit sitäkin aiemmin läksiäisissä. Itkut oli siis itketty jo kauan aikaa sitten, mutta myönnän, että melko monta kyyneltä pääsi vierähtämään vielä lentokentälläkin. Hyvästien jälkeen olikin pienissä määrin hämmentävää mennä silmät verestäen ja nenä punaisena turvatarkastukseen entisten työkavereiden syynättäväksi. Muutama kanssamatkustajakin yritti vilkuilla mahdollisimman huomaamattomasti. Jokin aika niiskutettuani oli saanut ikävän nieltyä ja olin vihdoin valmiina astumaan kohti tuntematonta.

IMG_0294_2

IMG_0291

Lento lähti Rovaniemeltä yli tunnin myöhässä ja saapui Helsinkiin niin myöhään, että olin jo luopua toivosta ehtiä jatkolennolleni Stuttgartiin. Loppujen lopuksi juoksin hippulat vinkuen seuraavalle lähtöportille, jossa lipuntarkastaja oli sanojensa mukaan jo valmiina kuuluttamaan nimeni. Olin suunnitellut ostavani au pair perheen tuliaiset tax free liikkeestä Helsinki-Vantaan kentältä, mutta kovassa kiireessä en sitten ehtinytkään shoppailemaan. Onneksi ostokset hoituivat kätevästi koneessa ja mukaan viemisiksi tarttui mm. Geisha suklaata.

Lento saapui ajoissa Stuttgartiin ja juuri kun kuvittelin kaiken olevan kunnossa selvisikin, ettei matkalaukkuni ollut saapunut yhtä matkaa minun kanssani. Kaikessa kiireessä sitä ei oltu ehditty siirtää Rovaniemen koneesta, joten se odotteli kiltisti Helsingissä seuraavaa mahdollista Etelä-Saksaan suuntautuvaa lentoa. Kävin tekemässä ilmoituksen laukun katoamisesta ja sain Finnairilta pienen väliaikaisbagin, joka sisälsi t-paidan, hammasharjan ym. pientä ja tarpeellista.

Porttien ulkopuolella minua odottivat au pair isäni ja perheen 11-vuotias poika. Ajelimme yli 100 km pimeässä illassa Biberachiin, joka on pieni, päälle 30 000:n asukkaan kaupunki Baden-Württenbergin kunnassa. Juttelimme paljon isän kanssa ajomatkalla ja hän kehui uskallustani puhua. Isällä oli kertomansa mukaan aiempaa kokemusta suomalaisista, jotka eivät liiemmin välittäneet small talkista. Olin siis hänelle virkistävä poikkeus.

Biberachiin saavuttuamme teimme pienen kaupunkikierroksen ja ensinäkemältä keskusta vaikutti todella viehättävältä öisine valoineen ja perinteisine saksalaisine taloineen. Kotona nuorimmat lapset, 7-vuotias poika ja 9-vuotias tytär, olivat jo ulkona odottamassa meitä saapuviksi. Perheeseen kuuluivat vielä lisäksi 13-vuotias tytär, äiti ja iäkäs Samson-koira eli vilinää ja vilskettä riitti jo ensimmäisellä ilta-aterialla. Puhuimme vanhempien kanssa paljon englanniksi, sillä en ollut vielä tottunut saksan kielen kuulemiseen ja koska olin opiskellut kyseistä kieltä viimeksi ylä asteella (vieläpä huonolla menestyksellä ja motivaatiolla). Lasten puheesta en ymmärtänyt sanaakaan, sillä he puhuivat lapsenomaisen epäselvästi, nopeasti ja murtaen. Olin hieman kauhuissani siitä miten tulisin selviämään, mutta uskoin, että ajan myötä kieliongelmasta selvittäisiin.

Sain nelikerroksisesta talosta kellarikerroksessa sijaitsevan, ison, au paireille tarkoitetun huoneen, josta löytyi sänky-sohva, vaatekomero, kirjoituspöytä, tv ja mankka. Ilta oli jo myöhällä kun olimme saapuneet kaupunkiin, joten meninkin melko pian iltapalan jälkeen nukkumaan rankan matkustuspäivän päätteeksi.

Seuraavana aamuna kävimme lenkittämässä Samson-koiraa ja tutustumassa asuinalueen ympäristöön. Alueelta löytyi lukuisten omakotitalojen lisäksi kaksi leikkipuistoa, super market ja suuri puisto lenkkeilymaastoineen. Lyhyen matkan päässä asuinalueesta oli laajalti peltoja, suuri metsä, ratsastustallit, kuntokeskus, Aldi-kauppa ja nuorempien lasten koulu. Keskustakin sijaitsi vain 15 minuutin kävelymatkan päässä.

Iltapäivällä juttelin äitini kanssa skypessä ja vaikka kaikki olikin sujunut siihen mennessä hyvin, itkin hirmuisesti ikävääni. Ajatus siitä, etten näkisi perhettäni ja ystäviäni lähes vuoteen tuntui vaikealta vaikka tiesin aiemmista kokemuksista tunteen katoavan hyvin pian. Minulla on usein tapana ikävöidä pari ensimmäistä päivää pitkillä matkoilla, mutta loppuajan en enää muistakaan koko tunnetta, kun siitä on kerran päästy yli.

©wantedalifelessordinary.pallontallaajat.net

Edellinen viesti Seuraava viesti

Saatat myös pitää näistä

Ei kommentteja

Jätä vastaus