Pallontallaajat.net
Valikko

Kivinen, mutta sitäkin palkitsevampi tie Zitterauer Tischille

Aikamme Stubnerkogelin maisemia ihasteltuamme lähdimme suunnistamaan Zitterauer Tisch -nimisen vuoren huipulle (2463 m). Vaikka matka metreinä oli lyhyt, niin aikaa kipuamiseen vaikeakulkuisessa maastossa saimme kulumaan noin tunteroisen verran. Luojan kiitos, lunta ja jäätä ei näillä korkeuksilla enää ollut, sillä polut olivat paikoitellen aivan riittävän jyrkät ja kivikkoiset kivuta, ja jokaista askelettaan sain vahtia. Tavalliselle tallaajalle polut ja kivikot ovat todennäköisesti suhteellisen helppo nakki, mutta tällaiselle korkeanpaikankammoiselle vaeltajalle, Zitterauer Tisch ei todellakaan ollut mikään helppo rasti. Mutta omapahan oli syyni, kun olin taas kerran heittänyt itseni elämyksennälkäisenä epämukavuusalueelleni.

Noin puolivälissä matkaa vastaan tuli kohta, jossa toisella vasemmalla kyljelläni avautui jyrkähkö pudotus ja oikealla kyljelläni jyrkkä kivipolku. Tässä vaiheessa kamera pysyi visusti taskussa ja ajatukset olivat keskittyneet vain tasapainon pitämiseen. Epätoivo iski hetkellisesti ja jouduin todella pähkimään seuraavaa siirtoani: jatkaisinko ylöspäin kiroillen ja pelkoni voittaen vai kääntyisinkö takaisin helpotuksesta huokaisten. Jalkani tärisivät, sydän hakkasi kahtasataa ja päätäni huimasi jos erehdyin vilkaisemaankaan vasemmalla puolellani aukeavaan jyrkkään mäkeen. Valokuvaukselliset maisemat vuoren huipulla kuumottelivat kuitenkin mielessäni niin paljon, että tiuskaisin jatkavani matkaa vaikka konttaamalla, kunhan pääsisin ylös asti. Käytännössä kyyristelin monta metriä ylöspäin vain ja ainoastaan jalkoihini katsoen, itseäni rauhoitellen ja mahdollisimman matalana pysyen. Sitä ei uskoisi miten pieneen sykkyrään melkein 180 cm varren saa taipumaan, kun tarpeeksi pelottaa. Onneksi en kuitenkaan antanut pelolle lopullista valtaa, sillä näkymä ja tunnelma huipulla palkitsivat sen valloittajan.

Ympärillämme leijui vaihtelevasti aavemainen usva, joka kuitenkin väistyi auringon tullessa esiin. Huipulle oli urakoinut itsensä muutama ruotsalainen kanssavaeltajakin, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan samalla kun hengähdimme hetken ja mutustelimme evääksi otettuja kuivamakkaroita ja suklaata.

Olin todella mielissäni siitä, että olin pelkotiloista huolimatta uskaltautunut huipulle, mutta samaan aikaan takaraivossani tykytti ajatus siitä, että minun pitäisi vielä päästä jotenkin takaisin alaskin. Ja alastulo on mielestäni tuplasti pelottavampaa kuin ylös meneminen, sillä tuolloin alas on katsottava, ellei sitten halua peruuttaa koko matkaa.

Kovin pitkäksi aikaa emme huipulle jääneet, sillä matkaa takaisin ylähissiasemalle oli runsaasti ja meidän oli määrä ehtiä takaisin ennen iltapäivän viimeistä hissikuljetusta. Minun henkistä jaksamistani säästääksemme, päätimme valita toisen alastuloreitin. Se oli hieman pidempi, mutta myös hieman edellistä helpompi reitti. Tosin reidet sillä sai ihan yhtälailla maitohapoille, joten loivaksi sitä ei voinut kutsua. Maisemat kuitenkin olivat aivan yhtä upeat kuin menomatkallakin ja oli mukavaa vaihtelua palata takaisin eri reittiä. Matkan varrella näimme useita retkeilijöiden kokoamia kivimuodostelmia, joita löytyy nykyään lähes jokaiselta kivikkoisemmalta vaellusreitiltä maasta riippumatta.

Vihdoin takaisin ylähissiasemalle päästyämme, painelimme hissiravintolaan, jossa palkitsin itseni rahkaisella Topfenstrudelilla. Ensimmäisen päivän vuoristomaisemat oli nyt nähty ja odotin malttamattomana, mitä tuleva viikko toisikaan vielä tullessaan. Seuraavana päivänä olisi tiedossa palautteleva 10 km tasamaapatikointi läheiseen kaupunkiin. Suosittelen lämpimästi matkustamaan paikanpäälle toteamaan nämä upeat vuoristonäkymät, sillä valokuvat eivät tee niille oikeutta.

©wantedalifelessordinary.pallontallaajat.net

Edellinen viesti Seuraava viesti

Saatat myös pitää näistä

Ei kommentteja

Jätä vastaus