Pallontallaajat.net
Valikko

Kahden vuoristojärven päivävaellus

Palfnersee ja Graukogel

Heräsimme aamulla klo 7, haimme evässämpylät läheisestä konditoriasta ja nautimme tukevan aamiaisen, jonka avulla jaksaisimme vaeltaa koko päivän korkealle ja haastavalle Graukogelille. Aamuyhdeksän jälkeen olimme jo hiihtohisseillä matkalla kohti tavoitevuortamme. Edestakainen matka Guest Cardia esittämällä kustansi 21,50 euroa/hlö.

Aluksi matka avautui mukavana retkipolkuna kuusikkoisine metsineen ja upeine maisemineen. Reitti oli suhteellisen helppokulkuista ja meitä tulikin vastaan jokunen lapsiperhe että ikääntyneempi pariskuntakin. Reitin varrelle oli myös pystytetty tasaisin välein jos minkäkin moista rakennelmaa keinuista piknikpöytiin ja lököttelytuoleihin. Meidän ei kuitenkaan ollut tarkoitus jäädä nauttimaan eväistä vielä tässä vaiheessa, vaan painella reippaasti kohti korkeampia näköalapaikkoja.

Helpon ja tasamaastoisemman osuuden jälkeen alkoi kivikkoinen nousu kohti 2074 metrin korkeudessa sijaitsevaa Palfnersee -järveä, jonka kehuttiin olevan yksi Bad Gasteinin kauneimmista. Huhut pitivät paikkansa ja hikisen, mutta palkitsevan nousun jälkeen edessämme avautui jokseenkin epätodelliseltä näyttävä maisema. Vihreä järvi, joka ensinäkemältä näytti pieneltä, mutta lähestyessä osoittautuikin valtavan kokoiseksi sen rannan tuntumassa olevista pienistä ihmishahmoista päätellen. Emme itse menneet lainkaan vesirajaan, vaan jäimme ihastelemaan kaunista Palfnerseetä ja sen ympärillä kohoavia vuoria hieman korkeammalta. Korkeuseroja oli todella vaikea hahmottaa ja kaikki tuntui olevan lähempänä kuin oikeasti olikaan. On siis vaara haukata liian iso pala kerralla ja lähteä vaeltamaan johonkin, mikä silmämääräisesti arvioituna on aivan vieressä, mutta osoittautuukin usean tunnin vaeltamiseksi kivikkoisessa maastossa mutkittelevilla poluilla. Tästä syystä reitti- ja aikataulusuunnittelu on tärkeää, mikäli haluaa ehtiä pimeän tullen takaisin hotellille.

Nousimme vielä jonkin matkaa seuraavalle tasanteelle, josta olisi ollut pääsy Graukogel vuoren huipulle. Muutaman valokuvan ja banaanin jälkeen päätimme kuitenkin jatkaa matkaa alaspäin kohti Reedsee -nimistä järveä, jonka huhuttiin olevan kaikista Bad Gasteinin järvistä kaunein. Jos olisin tässä vaiheessa tiennyt, millainen vaellus meitä odottikaan, olisin suunnannut ylöspäin Graukogelin laelle ja palannut iloisena samaa reittiä takaisin Bad Gasteiniin. Vaan enpä siinä vaiheessa tiennyt…

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana oleva Reedsee

Polku alaspäin oli jälleen paikoitellen kivikkoista, vaikeakulkuista ja jyrkkää. Kaukana alapuolellamme siinsi metsän ympäröimä järvi, jonka epäilimme olevan Reedsee. Matka järven rannalle tuntui kuitenkin todella pitkältä ja ehdimme moneen kertaan luulla olevamme lähellä, kunnes tajusimme, että polun kiertelyjen ja kaartelujen jälkeen matkaa olisikin vielä pitkälti jäljellä. Kuten jo aiemmin mainitsin, mittasuhteet ja matkojen pituudet pettivät näillä poluilla rajusti. Tuntui kuin omat silmät olisivat valehdelleet koko ajan. Toisaalta siitä, miten henkeäsalpaavat upeat maisemat meitä ympäröivät, silmämme eivät valehdelleet.

Onneksi kuitenkin lopulta tavoitimme järven ja pääsimme hetkeksi istahtamaan sen rannalle nauttiaksemme eväitä ja huljutellaksemme väsyneitä jalkojamme kirpeän kylmässä järvivedessä. Järvi oli toki kaunis vihreän metsän ja majesteettisten vuorten ympäröimänä, mutta suomalaisiin järviin tottuneelle ei niin mieleenpainuva elämys, kuin olin odottanut. Mielestäni edellinen Palfnersee oli ollut omaan kokemustaustaan peilattuna paljon mielenkiintoisempi, mutta kauneushan on katsojan silmässä. Idyllinen ja kirkasvetinen Reedsee kuitenkin oli ja voisin hyvin kuvitella nauttivani järvelle heijastuvasta ilta-auringosta ja yön yli majoittumisesta järven rannalla töröttävässä puumökissä.

Tuskien taival Kötschachtaliin (niimpä, yritäpäs lausua se oikein)

Matkamme ei kuitenkaan päättynyt vielä Reedseehin, vaan edessämme oli vielä huimat 2,5 h patikoimista. Alkumatka sujui suhteellisen joutuisasti, mutta loppumatkasta edessämme oli useita kilometrejä lähinnä pelkkää kivikkoista ja röykkiöistä alamäkeä, jota huonot polveni eivät enää kestäneet. Lopulta tulin koko matkan alas tuettuna pieni askel kerrallaan. Matkanteko hidastui puolella, valokuvien ottaminen jäi sikseen ja polveni huusivat kivusta jokaisella askeleella yrittäessäni niellä kyyneleitä. Tässä vaiheessa vastaantulevien paikallisten ihmisten ystävällisyys yllätti meidät: eräs koiriensa kanssa kiipeävä mies tarjosi minulle vaellussauvaansa ja toinen meidät ohittanut mies, jolta tiedustelimme joenylityspaikkaa, ei osannut alkuun vastata meille, mutta palasi hetken päästä luoksemme vain kertoakseen, että edessämme odotti silta 200 metrin päässä. Tällaisesta avuliaisuudesta pääsimme nauttimaan koko viikon, kuljimmepa missä tahansa Bad Gasteinin lähettyvillä.

Katkoin itselleni vaellus-/tukisauvan maassa lojuneesta oksasta, jonka kanssa könkkäsin viimeiset metrit, kunnes vihdoin pääsimme sellaiselle väylälle, johon oli mahdollista soittaa taksi. Taksin tilaaminen ei kuitenkaan ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelimme, sillä taksikuskimme ei osannut englantia, vaan yritin unohtuneella saksankielentaidollani selventää hänelle, missä olimme. Vielä vaikeammaksi tilanteen teki se, ettemme oikeastaan kunnolla tienneet missä olimme. Kirsikkana kakun päällä riesana oli vielä huono kuuluvuus ja puhelumme katkeili tuon tuosta. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin jatkaa tavoittamaamme hiekkatietä pitkin eteenpäin, kunnes tiellemme ilmaantui niittyjen ja vuoristomaisemien keskellä nököttävä ravintola nimeltä Himmelwandhutte. Ystävällinen tarjoilijapoika suostui soittamaan taksikuskillemme sekä selventämään hänelle missä olimme ja mistä voisimme nousta kyytiin. Alue, jolla olimme, oli kuitenkin kielletty autoilta, joten jouduimme kävelemään vielä jonkin matkaa hiekkatietä eteenpäin.

Könkkäsin hitaasti eteenpäin kipuilevine jalkoineni, mutta pahempikin kipu unohtui ihastellessani samalla kuinka ilta-aurinko maalasi säteillään niittyjen ylle kohoavat vuoret ja niiden jyrkillä rinteillä kimaltelevat vesiputoukset. Ne maisemat ovat painuneet mieleeni ja loivat haastavalle päivälleni positiivisen lopun.

Seuraavalla kerralla osaamme arvioida vaellusreittimme paremmin ja ymmärrämme, että haasteellinen reitti Bad Gasteinin mittapuulla tarkoittaa todellakin haastavaa. Ainakin sellaisille, joilla on ennestään tuki- ja liikuntaelinvammoja. Mikäli kuitenkin olet rakenteellisesti terve, Graukogelin, Reedseen ja Kötschachtalin (lausutaan jotenkin näin tai edes sinnepäin: “Kötzätah”) välinen reitti on varmasti haasteellinen elämys.

©wantedalifelessordinary.pallontallajat.net

Edellinen viesti

Saatat myös pitää näistä

Ei kommentteja

Jätä vastaus